Friday, February 22, 2013

Ääniä yössä

The Crescent (2013) Risti. Spinefarm Records.


Enochian Crescent/The Crescent-digisinglen jälkeen tein sellaisen päätöksen, että jätän kaiken mahdollisesti ennakkoon julkaistavan materiaalin kuuntelematta ja odotan uskollisesti siihen saakka, kunnes postimies runnoo levyn ja paidan postiluukusta läpi. Toisin kävi.

Kun Risti tuli ennakkokuunteluun Imperiumi.net-sivustolle, niin ajattelin, että kuuntelen ihan vain sellaiset pienet maistiaiset, mutta palaan sen jälkeen uskollisen odotuksen pariin. Loppujen lopuksi kuuntelin levyn kokonaisuudessaan läpi varmaan reilut kymmenen kertaa. Lankeaminen on helppoa.

Kappaleiden puolesta Risti alkaa olla aika hyvin hallussa, mutta koska sain muut materiaalit vasta eilen, niin siirrän varsinaisen arvion kirjoittamisen ensi viikkoon. Näin alustavasti olen suunnitellut, että kirjoitan levystä kaksi erillistä arviota: yhden ensimmäisellä kotimaisella, toisen ensimmäisellä kansainvälisellä.

Saturday, February 16, 2013

Outpost: Black Sun (2012) DVD

Outpostin ensimmäisessä osassa ryhmä elämänpelin kolhimia palkkasotureita sai tehtäväkseen toimia Hunt-nimisen insinöörin turvajoukkoina tutkimusretkellä, jonka kohteena oli toisen maailmansodan aikainen bunkkeri. Lähtötietojen perusteella kyseessä oli helppo 48 tuntia kestävä tehtävä, jonka riskit muodostuivat pääasiallisesti siitä, että ryhmä joutui liikkumaan sodan runtelemalla, kaikkea muuta kuin rauhoittuneella alueella. Perillä Huntin maksetuille saattajille paljastui pikkuhiljaa, että kyseessä oli aivan jotain muuta kuin tavanomainen tiedonhankintareissu. Bunkkerin seiniä koristaneista hakaristilipuista saattoi kuitenkin johtaa monenlaisia päätelmiä, eikä olisi varmaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun rikkaan taustavaikuttajan juoksupoika oli lähetty natsien legendaaristen kultakätköjen perään. Elämänpelin muutenkin jo kolhimien palkkasoturien epäonneksi tällä kertaa taustalla hääräili kuitenkin sellainen takapiru, joka oli kiinnostunut aivan jostain muusta kuin kullasta. Loppu olikin sitten parhaan mahdollisen germaanisen tradition mukaista totaalituhoa.

Jos ensimmäisessä osassa pysyteltiin tiukasti itäeurooppalaisissa maisemissa, niin tällä kertaa vauhtia on haettu Etelä-Amerikasta saakka, jossa hyvin ansaittuja eläkepäiviään viettävä natsi saa vieraakseen hymyilevän serkuntytön, Lenan, joka paljastuu pian tavanomaista hankalammaksi tapaukseksi. Mainittu "serkuntyttö" ei todellisuudessa ole aktiivisesta valtakunnanpalveluksesta eläköityneelle natsille mitään sukua, vaan hän on tullut kiristämään tältä tietoa Klausener-nimisestä hieman suuremmasta tekijästä. Seuraa pienimuotoista kidutusta, jonka jälkeen kaikki olennaiset langanpätkät alkavatkin olla kasassa: Hunt oli Itä-Euroopassa Klausenerin asialla, jonne arkkikonna itsekin on mennyt juoksupoikansa perässä. Unelma tuhatvuotisesta valtakunnasta elää ja voi hyvin. To Eastern Europe we go - once again.

Itä-Eurooppaan on matkannut muitakin kuin Lena, sillä kulmilla pyörii muun muassa amerikkalaisten joukkoja, jotka ovat taas kerran - kuinka muuten - pelastamassa maailmaa. Kulmilta löytyy myös Lenan vanha tuttu, Wallace, joka on myös idealistisen hengen inspiroimana matkannut maahan kantaakseen kortensa kekoon taistelussa natsien uhkaa vastaan. Wallace toimii mieluiten yksin, mutta suostuu lopulta ottamaan Lenan mukaansa sillä ehdolla, että heidän tiensä erovat sitten, kun Klausener on rangaistuksensa saanut. Pragmatistina Wallace on kuitenkin sitä mieltä, että Klausenerin metsästys ei ole kovinkaan mielekästä, sillä aina tulee jostain uusi samanlainen vallantavoittelija. Näin ollen kannattaisikin keskittyä natsien ylivertaisuuden lähteen tuhoamiseen sen sijaan, että metsästetään yksittäisiä natseja.

March On!
Ensimmäisessä osassa palkkasoturit eivät olleet aseistuksen puolesta ollenkaan vastustajansa tasolla, mutta tällä kertaa asearsenaaliin on saatu tarvittava lisäys: EMP (electromagnetic pulse) eli elektromagneettinen pulssi. Mainittu pulssi mahdollistaa sen, että paranormaaleista natseista tulee ainakin joksikin aikaa luodilla tapettavia kuolevaisia. Asiassa on kuitenkin pieni ongelma: EMP toimii vain yhden kerran, joten laukaus tulisi saada ajoitettua täydellisesti. Ikävä kyllä tämä epäonnistuu, joten vuorossa on Plan B. 

Vaihtoehtoisen suunnitelman myötä Lena, Wallace ja amerikkalaiset päätyvät ensimmäisessä osassa keskeisenä näyttämönä toimineeseen bunkkeriin, joka osoittautuukin huomattavasti kiinnostavammaksi paikaksi, kuin mitä saattoi odottaa. 

Tavallaan toinen osa on mennyt siihen suuntaan, mihin toivoinkin sen menevän: tarinaa on laajennettu tuntuvasti ja syvyyssuuntaankin on yritetty edetä. Ongelma on vain siinä, että kaikki on jäänyt ikään kuin puolitiehen.

Vauhdin hakeminen Paraguaysta saakka oli ihan hyvä idea, mutta ikävä kyllä se ei oikein johda mihinkään. Vanhojen natsien metsästäminen jää loppujen lopuksi suhteellisen irralliseksi ideaksi. Huntin toiminnan taustalla vaikuttavan takapirun paljastaminen oli luonnollisestikin tarpeellista, mutta tähän paljastukseen olisi ehdottomasti tarvittu huomattavasti tukevampaa sisältöä ja huomattavasti vaikuttavampia esityskeinoja. Tässä olisi aivan hyvin voinut käyttää niitä ensimmäisessä osassa hyväksi havaittuja dokumenttifilmejä, jotka olisivat lisäksi auttaneet luomaan selkeämpää jatkuvuutta ensimmäisen ja toisen osan välille.

Jos tarinan laajentaminen ei onnistunut kiitettävällä tavalla, niin vielä tuntuvasti huonommin onnistui syvyyssuuntaan eteneminen. Ensimmäisessä osassa natsien paranormaalin toiminnan kuvaukseen saatiin tietynlaista uskottavuutta sekä edellä mainituilla dokumenttifilmeillä että viittauksella paranormaalien ilmiöiden klassikkotapaukseen USS Eldridge. Tällä kertaa jäljellä on vain yhtenäinen kenttäteoria (unified field theory), joka on kyllä kiinnostava, mutta ei kuitenkaan aivan niin kiinnostava, että se riittäisi yksinään saattamaan tarinan maaliin saakka. Outpostin toinen osa sisältää myös lyhyen viittauksen germaanisiin riimuihin, mutta tästäkään aiheesta elokuvantekijät eivät saaneet oikein mitään irti: natsitutkijat käyttivät riimuja tutkimustulostensa kirjaamiseen, mutta mitään sen erityisempää merkitystä niillä ei ollut heille. Tavallaan voisi luulla, että leimallisen esoteerisella nimellä varustetun elokuvan tekijät olisivat tehneet taustatutkimusta edes yhden Wikipedia-artikkelin verran.

Kokonaisuutena arvioituna Outpost: Black Sun on pienoinen pettymys, sillä kaikessa näkyy, että asiat on vain yksinkertaisesti tehty huonommin kuin ensimmäisessä osassa. Kaikkein parhaiten tämä tulee esiin siinä, että näyttelijäkaartiin ei ole saatu mukaan oikeastaan yhtään tunnettua näyttelijää, kun taas ensimmäisessä osassa mukana oli esimerkiksi Ray Stevensson. Taas toisaalta elokuvalla on myös selkeästi tunnistettavat ansionsa, kuten esimerkiksi se, että tälläkin kertaa bunkkerin tapahtumiin on saatu ladattua aimo annos klaustrofobista tunnelmaa.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että Outpost: Black Sun on ihan kelvollinen elokuva nykypäivän kauhun toiminallisemmalta laidalta. Ikävä kyllä Outpostin kohoaminen kauhuklassikkojen sarjaan siirtyy kuitenkin ainakin yhden osan verran eteenpäin.

Tuesday, February 12, 2013

Kahdeksan rukousta vinksahtaneille ikuisuuksille

Ofermod (2012) Thaumiel. Spinefarm Records.

Ofermodin ensimmäisen virallisen julkaisun (Mystérion Tés Anomias, 1998) ja ensimmäisen täyspitkän (Tiamtü, 2008) väli venähti vaatimattomasti vuosikymmenen mittaiseksi. Suhteellisen verkkaisen julkaisutahdin syyt on käyty läpi lähestulkoon jokaisessa Ofermod-haastattelussa ja -levyarviossa, joten en kertaa niitä enää tässä. Asiasta kiinnostuneet löytävät kyllä tarvitsemansa tiedot googlaamalla. Hiljaiset vuodet näyttävät nyt joka tapauksessa olevan taakse jäänyttä elämää, sillä ensimmäisen ja toisen täyspitkän eli tässä arvioinnin kohteena olevan Thaumielin välillä ehti kulua vain neljä vuotta.
  
Levynkannet

Kirjassaan Qabalah, Qliphoth And Goetic Magic Thomas Karlsson on kuvaillut Thaumiel-Kelippaa (Thaumiel Qlipha) seuraavasti:
Levynkansi
The Thaumiel Qlipha signifies 'the twin' or 'the twin god' and is represented by the two devil princes, Satan and Moloch. They correspond to the utmost polarity and duality inherent in one principle. Like a Janus face, the two devil princes gaze in two opposite directions. One gazes outwards on that which has been, the creation that magician has revolted against and is now emancipating himself from. The other is gazing in towards the future and the worlds that the magician - now as a god - is able to create. (Karlsson 2012, s. 138)
Tämä määritelmä saa varsin vaikuttavan visuaalisen ilmiasun Timo Ketolan Ofermodille maalaamassa kansikuvassa, jossa on hyvinkin kohdallisesti saavutettu kaikki olennainen. Luonnollisestikaan tätä ei voi pitää mitenkään erityisen yllättävänä, sillä niin hienoa jälkeä Ketola on tehnyt monen muunkin artistin kanssa. Esimerkkeinä Ketolan aikaisemmista töistä voidaan mainita Forgotten Horrorin The Serpent Creation ja Watainin Sworn to the Dark.

Siinä missä Ketolan maalaama etukansi on tunnelmaltaan kolkko ja kylmä, on kansivihkoon itseensä saatu pientä helvetintulien tuottamaa lämpöä käyttämällä punaista väriä sekä teksteissä että symboleissa. Symbolien lisäksi kansivihko ei sisällä muuta kuvitusta, joka on sinällään ihan toimiva ratkaisu, vaikka en olisi kyllä vastustanut, jos Ketolan taide olisi jatkunut kansivihkoon saakka.  

Musiikki

Ofermodin ensimmäisen pitkäsoiton sisältämä ortodoksinen ja uskonnollinen kuolonmetalli oli tunnelmaltaan senkaltaista yhteenpuristettua pimeyttä, että kuunnellessa ikään kuin vaistomaisesti odotti jonkinlaista uutta alkuräjähdystä, tosin luultavasti sellaista, joka tapahtuisi oman sielun sisällä. Ofermodin metalli ei soi kevyesti tälläkään kertaa, vaan pimeys ja vaaran tunne ovat edelleenkin vahvasti läsnä, mutta samalla bändi on kuitenkin saanut musiikilliseen ilmaisuunsa uudenlaista ilmavuutta. Tämä ei ole ollenkaan huono muutos, vaikka pidänkin kovasti Tiamtün totalitaarisesta pimeydestä.

Kuva kansivihkosta
Yksityiskohtaisemmalla tasolla voidaan sanoa, että Ofermod on kehittänyt musiikkiaan sekä teknisempään että tunnelmallisempaan suuntaan. Paikka paikoin voisi hyvinkin ajatella, että jos Morbid Angel unohtaisi viimeisimmän levynsä laiskanpulskeat industrial-yritelmät ja hakisi musiikilleen uudenlaista suuntaa Ranskan (Deathspell Omega) ja Itävallan (Abigor) suunnasta, niin lopputulos voisi olla aika lähellä Ofermodia. Ehkä kuitenkin sillä erolla, että tunnelman puolella Morbid Angel jäisi sijoittumaan kauas Ofermodin taakse.

Kappalemateriaalin puolesta Thaumiel on sillä tavalla tasaisen vahva levy, että yksittäisiä kappaleita on hieman hankala poimia kokonaisuudesta erilleen. Muutamia aivan erityisesti mieleenjääneitä kappaleita voidaan kuitenkin mainita. Ensimmäinen näistä on mukavan kaoottisesti kaahaava Black Gate. Toinen on Via Noctis: Veil of Gargophias, jossa väkivaltaisen ilmaisun lomaan on saatu ujutettua todella hienosti viiltävä melodia.

Ofermodin toinen täyspitkä ei kuitenkaan ole aivan täydellinen onnistuminen, sillä vokaalipuolella olisi ollut hieman parantamisen varaa. Pääsääntöisesti passiivis-aggressiivinen, jonnekin black ja death metal -tyylien no man's landille sijoittuva vokalointi toimii ihan hyvin, mutta varsinkin nopeissa kohdissa olisin toivonut, että vokalisti olisi onnistunut jostain taikomaan esille perinteiselle black metal -vokaloinnille tyypillistä alkukantaista raivoa ja hulluutta.       

Sanoitukset

Edellä olen tiputellut muutamia erisnimiä, jotka ainakin osaltaan kertovat melko hyvin, millaisissa maailmoissa Thaumielin sanoituksissa liikutaan - toisin sanoen, draconian/typhonian-virtaus on tällä levyllä suhteellisen alleviivatusti esillä. Tietynlaista autenttisuutta aihepiirin tulkintaan tuo se, että sanoittamiseen on osallistunut muutamia aktiivisesti harjoittavia maagikoita, kuten esimerkiksi Dragon Rouge -järjestön perustaja Thomas Karlsson ja Saibot.

Vaikka aihepiirin käsittely levyllä on autenttista ja monellakin tavalla ansioitunutta, niin mielestäni siihen kuitenkin sisältyy sellainen ongelma, että monet sanoitukset ovat toivottoman sisäänpäin lämpiäviä. Otetaan esimerkki kappaleesta Prayers Unto Warped Eternities:
To Sustain the Power of the Column now raised
And the Seal with a Womb Crowned with horns
Gathers strenght to Thrust through Paroketh
Sun of Samael and Eiseth Zenunim
Interwined with and Rising as Ra
Saattaa olla, että tekstin merkitys on sen kirjoittajille, Konstantin Papavassiliou ja Mika Hakola, täysin selvä, mutta kuinkahan moni muu ymmärtää, mistä siinä on kysymys? Epäilenpä, että ei kovinkaan moni. Mielestäni tässä on pieni ongelma, sillä onnistuneen lyriikan tulisi välittää lukijalle muutakin kuin pakottavan tarpeen lähteä kirjaostoksille. Hieman täsmällisemmin ilmaistuna, teksti tulisi olla mahdollista ymmärtää ulkopuoliseen aineistoon turvautumatta. Näin ollen toivonkin, että Mika Hakola kumppaneineen jatkaa valitsemallaan polulla, mutta yrittää kuitenkin seuraavalla kerralla antaa polun varrelta löytämilleen aarteille sellaisen lyyrisen ilmiasun, joka avautuu muillekin kuin heille itselleen.
  
 Lopuksi 

Eräs levyarvostelija onnistui Ofermodin toista täyspitkää kuunnellessaan kuulemaan sillä "pohjoismaista, jopa tavanomaista black metallia". En tiedä, ehkäpä skandinaavisen black metallin kultainen keskitie kulkee nykypäivänä jossain Blessed Are the Sickin, Kenosen ja Fractal Possessionin tuntumassa. Itse olen kuitenkin edelleenkin siinä uskossa, että se kultainen keskitie kulkee paremminkin jossain A Blaze in the Northern Skyn, Pure Holocaustin ja De Mysteriis Dom Sathanasin välimaastossa. Tältä pohjalta sanoisin, että Thaumiel on suhteellisen kaukana pohjoismaisen black metallin valmiiksi tallatuilta poluilta - ja hyvä näin.

Loppuyhteenvetona totean, että Thaumiel on suositeltava hankinta kaikille niille, jotka haluavat nauttia metallinsa sekä henkisesti että älyllisesti haastavassa muodossa. Tässä levyssä riittää nautittavaa ja tutkittavaa pidemmäksikin aikaa. Lepaca Kliffoth!   

Kirjallisuus

Karlsson, Thomas (2012) Qabalah, Qliphoth And Goetic Magic. Ajna.